tiistai 16. elokuuta 2011

Korpipaa on Twitter


perjantai 11. maaliskuuta 2011

Tuoli - alkuluku teoksesta "YKSINKERTAISET IHMISET"



YKSINKERTAISET IHMISET

1.
Ne pitävät minua sairaana. Voihan asian näinkin nähdä. Tytöt olivat kannelleet käytöksestäni liittovaltuuston puheenjohtajalle. Hän ei kuitenkaan halua sekaantua asiaan. Pelkää kai minun reagoivan. Hän kehotti minua ainoastaan tuntemaan vastuuni. Tuntea vastuuta? Mistä ja kenelle? Asiat eivät missään tapauksessa ole niin yksinkertaisia kuin he kuvittelevat. Tässä maailmassa on niin moni asia luokiteltu sairaaksi, että jokainen normaalikin asia on ainakin kerran julistettu sairaaksi.
Tuotan heille jälleen pettymyksen. En ota tyttöjen valituksia kuuleviin korviini. He menevät entistä enemmän hämilleen, sillä tietävät jääneensä aseettomaksi julistamattomassa sodassa minua vastaan. Minä olen heidän esimiehensä, jonka alaisuudessa he joutuvat elämään. Melkein jokaisen on opittava elämään jonkun toisen alaisuudessa. Teen näin ollen tytöille palveluksen, mutta en saa mitään kiitosta.
Tämän sekasotkun keskellä en voi kuin yrittää olla oma itseni. Pelkään heidän tekevän minut lopulta kaltaisekseen. Minun on ponnisteltava ollakseni unohtamatta oikeutta minuuteeni. Pahinta on kuitenkin tajuta, että tätä virastoa vastaan ei voi taistella. Mafiaa ei voi voittaa, sillä me olemme se.
Minulla on ollut paljon tyttöjä. Ne lähettävät vain tyttöjä. He jäävät joksikin aikaa ja keksivät sitten tekosyyn lähteä. Mutta uusia tulee tilalle. Niin kuin nämä kaksi tyttöä lähetettiin apulaisiksi projektiin, joka minut on määrätty suorittamaan. Sain resursseja ja tytöt. Heidätkin tosin vain työllistämistuella.
Nämä kaksi valittajaa olivat vaikeita tapauksia jo alusta alkaen. He dominoivat keskustelua kahvipöydässä. Aloin vältellä kahvitaukoja. Sen jälkeen tytöt ovat yrittäneet saada minusta yliotteen. He katsovat ylimielisinä, kun annan heille puhtaaksikirjoitustehtäviä. Kun lähetän heidät asialle, he viipyvät monta tuntia.
Tyttöjen huoneessa ei ole kuin yksi tuoli. Minulla on kaksi. He ovat pyytäneet ylimääräistä tuolia lainaan. Olen luvannut toimittaa sen. Mutta kun he seuraavana päivänä jatkoivat asian hokemista, päätin antaa ajan kulua. Olen talonpoikaista sukua, enkä tee mitään painostuksen alla. Istukoot vaikka vuorotellen lattialla. Minulle se on yksi lysti. Jankutuksen jatkuessa, olen luvannut tuoda tuolin huomenna. Aina huomenna.
Tyttöjen tehtäviin kuuluu tallettaa tietoja koneeseen. Koska meillä on paljon aikaa ja vähän tekemistä, olen keksinyt keinon antaa heille opetuksen. Olen määrännyt heidät tallentamaan levykkeille massoittain kaikenlaista pikkutietoa, jolla ei ole mitään käyttöä. Vaikka tytöt eivät sitä uskaltaneet suoraan sanoa, tiesin heidänkin tietävän.
Eräänä päivänä he marssivat uhmakkaina huoneeseeni. Seisovat edessäni rinnat silmiini työntyen.
- Pitääkö meidän tosiaan tallentaa kaikki tieto tietokoneeseen.
- Mistä tiedätte, että pidän päiväkirjaa, vastaan silmää räpäyttämättä.
Tytöt katsovat minua turvat ammollaan.
- Minä kysyin: ”Mistä tiedätte, että pidän päiväkirjaa”?
- Miten se tähän liittyy, tytöt sopertavat.
- Ettekö te ymmärtäneet kysymystäni: ”Mistä tiedätte, että pidän päiväkirjaa”?
- Emme mistään.
- Miksi ette sitten vastaa selvään kysymykseen.
- Me halusimme vain kysyä…
- Niin ovat monet muutkin. Ja minä halusin vastata.
Emme tulleet toimeen keskenämme. Tytöt menivät toivosta luopuneina murjottamaan päätteidensä ääreen. Kumpi istui huoneen ainoalla tuolilla ja kumpi seisoi, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Tuoli oli edelleen viemättä. Ja saisi ollakin toistaiseksi. Mieleni teki käydä katsomassa miten he olivat ratkaisseet yhden tuolin ongelmansa.
Näin on jatkunut jonkin aikaa. Mutta nyt he ovat jälleen huoneessani, valittamassa tietenkin. Heidän huoneensa läpi kulkee varauloskäytävä. Huoneen läpi kulkee kuulemma koko ajan väkeä, vaikka he ovat ripustaneet oveen kyltin, joka kieltää asiattoman läpikulun. Silti porukkaa tulee ja menee kuin aseman ovista.
- Tulimme puhumaan niistä, jotka kulkevat huoneemme läpi.
- Mitä heistä?
- He häiritsevät keskittymistämme työhön.
- Työhön? Eihän teillä ole mitään työtä… Mitä ne sitten teille tekevät?
- Tulevat ja menevät. Jatkuvasti.
- Onko teillä jotakin salattavaa?
- Ei, mutta veto käy koko ajan jalkoihimme…
- Vetäkää takaisin. Niiden on lain mukaan oltava avonaisia. Jos tulee tulipalo, tai jotain.
- Mutta kun ne kulkevat jatkuvasti.
- Ketkä ne?
- Emme tunne niitä. Ovat toiselta osastolta. Miksi he eivät käytä käytävää?
- Ehkä niillä on kiire.
Tyttöjen poistuessa mieleeni nousee jostain kumman syystä tämä kysymys tuolista. Kun opiskelin, muistan erään suhteilla virkansa hankkineen professorin jauhaneen tuolin ideasta. Että emme näe tuolia sinänsä, vaan hurjasti itsensä ympäri pyörivän partikkelikimpun. Vasta tuolin idea tekee tuolista tuolin. Mutta tuolin idealla ei voi istua. Muuten tytöillä ei olisi mitään ongelmaa puuttuvan tuolin suhteen.
Eikä kulu aikaakaan, kun he ovat jälleen ovellani.
- Onko tänään työtä?
- Työtä? Ei, tänään ei ole työtä. Tulkaa huomenna uudestaan.
Moukka on moukan nimi. Tytöt uskovat ja lähtevät kotiin.
Iltapäivällä soi puhelin. Kuuntelen sitä jonkin aikaa epäuskoisena, mutta nostan sitten luurin.
- Täällä puhuu tarkastaja Pelkonen työvoimatoimistosta. Tänne tuli hetki sitten kaksi itkevää tyttöä. Kertovat olevansa töissä teidän johtamassanne projektissa. On kuulemma ilmennyt joitakin vaikeuksia.
- Mitä vaikeuksia?
- Homma ei tunnu pelaavan.
- Ei kai se pelaa, kun työntekijät eivät pysy työpaikallaan, vaan karkaavat kesken päivän työvoimatoimistoon valittamaan.
- Sanovat olevansa siellä tyhjänpantteina.
- Niinhän ne aina sanovat, kun työ ei maistu. Nytkään minulla ei ole ketään panemassa tietoa koneeseen.
- Väittävät, että heillä on huoneessaan vain yksi tuoli?
- Olen tehnyt parhaani asian suhteen. Hyvää hyvyyttäni olen luvannut heille ylimääräisen tuolin huoneestani.
- Kiistätte siis kaiken?
- Teille minä en ala mitään kiistämään. En ole velvollinen luovuttamaan salaista tutkimustietoa. Hoitakaa omat asianne ja jättäkää minut rauhaan. Lukekaa raporttini, jos se joskus työntekijöiden puuttuessa valmistuu.
- Mitä tässä pitäisi tehdä? Kummallinen tilanne.
- Tehkää itsemurha.
- Kyllä sekin välillä mielessä käy…
- Jos ei kerran työ maita, niin antakaa niille potkut ja lätkäiskää päälle kolmen kuukauden karenssi.
- Eikö voitaisi vielä yrittää sopia?
- Vaadin ainakin anteeksipyynnön. Jos he eivät ole tunnin kuluessa päätteidensä ääressä, lähettäkää uudet työntekijät.
Eikä aikaakaan kun huoneeni ovelle koputetaan arasti. Tytöt tulevat huoneeseen syntymässä säikähtäneen näköisinä. Päätän olla sovitteleva.
- Tervetuloa takaisin. En olisi pärjännyt ilman teitä.
- Pyydämme anteeksi aiheuttamaamme häiriötä.
- Saatte toki. Mutta mitä mieltä olette minusta ihmisenä, en malta olla kysymättä.
- Olet ihan jees, tytöt valehtelevat korvat punaisina.
- Minä uskon teitä. Minäkin pidän teistä molemmista. Ihan totta.
Tyttöjen mentyä järjestän tuolit huoneessani. Minulla on nyt kaksi ylimääräistä tuolia. Mitä minä kolmella tuolilla teen? Voisin ihan hyvin antaa yhden tuolin tytöille. Pitänee harkita asiaa. Olen maltillinen tyyppi. En tee hätiköityjä johtopäätöksiä.

torstai 24. helmikuuta 2011

tiistai 4. elokuuta 2009

100 Million Lonely Blogs



... and one more for the great sport of swimming! Swimming in the pool of life, drowning on it and being reborn to continue the endeless journey across the pool!